Miksi ihmeessä muutimme maalle?

Mistä lähdimme?

Meillä oli kaunis koti esikaupunkialueella Ruuhka-Suomessa. Meillä oli tilava takapiha, jossa pelasimme lasten kanssa sulkapalloa ja jonne rakensimme ja sisustimme ihanan leikkimökin.

Aitasimme osan pihasta koiranpennullemme, jonka hankimme etenkin lasten iloksi ja kaveriksi iltapäiviksi koulun jälkeen. Takaterassilla meillä oli ruokaryhmä, pihagrilli, aurinkotuolit ja ainavalmis ulkoporeallas. Sellainen luksusversio, jossa strobovalot vilkkuivat ja 54 erilaista hieromasuutinta pörisyttivät vettä.

Takapihaltamme alkoi pieni metsä, jonne saatoimme lähteä metsäretkelle ja etsimään hyviä mustikka-apajia.

Autokatoksessa meillä oli upouusi mersu rouvan kauppakassina ja talon isännällä oli firman uusi työsuhdeauto vapaalla käyttöedulla. Auringon paistaessa asuinalueen autokatoksissa kimaltelivat saksalaisautojen etusäleiköt. Isännät huikkasivat toisilleen letkuttaessaan autoja kuumien kesäpäivien ratoksi kaupungin pölyistä, vaimot ulkoiluttivat pikkukoiriaan ja lapset leikkivät pihoilla piilosta.

Joko oksettaa?

Kesälomien iloksi vanhemmilla oli omat Suzuki Hayabusat, joilla oli mahtava kierrellä Askola-Pukkila-Porvoo-välin mutkateitä. Minulla valkoinen ja isännällä musta.

Kesäpäiviä nautimme ajamalla Porvoon keskustaan nauttimaan pihakahvilan antimista ja ihastelemaan mukulakiviteiden varsien kauniita vanhoja taloja. Kiersimme pieniä putiikkeja, ihastelimme antiikkikauppojen valikoimaa ja nautimme iltapäivästä syöden jäätelöä jokivarressa.

Miehellä oli hyvä työ lääkefirman edustajana, jossa pääsi matkustelemaan ulkomailla, tapaamaan uusia ihmisiä ja seuraamaan viimeisimpiä trendejä. Työ sisälsi runsaasti ravintolaillallisia, hotelliaamiaisia, hienoja pukuja ja kalliita kelloja.

Minulla oli mukiinmenevä ja hyvin palkattu työ, jossa oli oikeastaan aika vähän vastuuta ja joka oli itse asiassa varsin helppoa ja kevyttä, niin että saatoin iltapäivän kahvitauoilla pelata muutaman kierroksen Hay Daytä tai Candy Crushia.

Lapset kävivät koulua idyllisessä vanhassa koulussa, jossa oli pienet luokat ja hyvä ruoka. Koulumatkaa oli pari kilometriä ja aamulla matkan varrelta lapsia lyöttäytyi useampikin yhteen kävellen samaa matkaa. Koko koulumatkallakin oli vain kolme suojatien ylitystä, joita harjoiteltiin hyvissä ajoin ennen koulunalkua. Asuinalueella vähintäänkin joka toisessa talossa oli lapsia, joiden kanssa saattoi juuri asfaltoidulla pihatiellä polkupyöräillä ja leikkiä potkulaudoilla illat pitkät. Pienemmät lapset viihtyivät lähileikkipuistossa ja siellä saattoi tavata muita äitiyslomalla olevia.

Viikonloppuisin lapset saattoivat lähteä osoitetiedot kaulassa parin tunnin bussimatkan päähän isovanhempien luokse ja me vanhemmat saimme vapaata aikaa käydä keskustan ravintoloissa ja elokuvissa.

Katajanokalle ja Helsinki-Vantaalle oli noin tunnin ajomatka, josta saattoi lähteä minne vain tuli mieleen lähteä, päiväksi Tallinaan tai viikonlopuksi Keski-Eurooppaan.

Sisaruksemme ja parhaat ystävämme asuivat korkeintaan tunnin ajomatkan päässä. Oli ihana järjestää grillijuhlia tai perhetapahtumia, kun kaikki pääsivät tulemaan, eikä reissuun mennyt keneltäkään koko päivää. Kylään saattoi poiketa vielä töiden jälkeenkin.

Sähkö tuli kaapeleita pitkin, katuvalot paloivat ja poliisiautokin pyörähti pari kertaa viikossa kylänraitilla luomassa turvallisuuden tunnetta, vaikka Verisuren hälytysjärjestelmä olikin vielä varalla ja vartija tarvittaessa kutsuttavissa paikalle.

Meillä oli hyvä parisuhde, yhteinen pieni vauva ja ihana perhe muutoinkin.

Jotain puuttui. Jotain mitä emme vieläkään osaa sanoin kuvata mitä se on. Sitä on mahdotonta selittää järjellä, sillä sen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Jotenkin vain oli sellainen olo, että vaikka kuinka nautimme ja arvostimme elämäämme, se ei ollut meidän elämää. Kaipasimme jotakin. Jotakin muuta.

Haave maalaiselämästä

Joka kuukausi otimme pitkän viikonlopun vapaaksi töistä ja lähdimme ajamaan 8 tuntia mieheni äidin luokse Pudasjärvelle. Mökille, jonne anoppini oli muuttanut eläkepäiviään viettämään. Laitoimme takkaan tulen ja söimme anopin tekemää poronkäristystä perunamuusilla ja kahvikehräksiä jälkiruuaksi. Kesällä soutelimme järvellä metsästäen hyviä kala-apajia, saamatta yhtään saalista.

Kuljin mieheni perässä metsiä pitkin hänen näyttäessään metsätilansa rajoja ja minä tuijottelin hänen hikistä selkäänsä ja yritin hätistellä mäkäräisiä pois, joita tarrautui aina kymmenen ihoon kiinni, sitä mukaan kun yhden sai nitistettyä. Talvella ihastelimme tykkylumen täyttämää maisemaa, samalla kun laittelimme pyyhkeitä pistorasioiden ympärille pakkasen ja lumen tunkeutuessa sisälle joka kolosta.  Katselimme kirkasta tähtitavasta ja revontulia etukuistilta ja kuuntelimme lumen narskuntaa jalkojen alla ja kuuntelimme kauhutarinoita järveen hukkuneista kelkkailijoista.

Tiesimme että ajatuksessa ei ollut järjen hiventäkään. Mutta kun oli se tunne. Se tunne siitä, että se voisi olla meidän paikkamme. Se voisi olla se paikka, jossa sielumme saisi rauhassa levätä (mieheni onkin sanonut, että kun hän kuolee, tulee hänen tuhkat ripotella ympäri Turpeisenvaaraa, jotta hän saa rauhassa levätä sielunmaisemassaan myös kuolemansa jälkeenkin ja kummitella tulevia sukupolvia, jotka uskaltautuvat hänen metsiinsä).

Kun me päätämme mitä haluamme, emme aikaile, vaan lähdemme toteuttamaan unelmaamme.

Töiden järjestyminen mahdollistaa muuton

Aloimme kartoittaa työtilannetta ja heti kun saimme toiselle työt sovittua 3kk päähän alkavaksi uudella kotiseudulla. Töiden alku lähestyi, vaikka talomme oli vielä myymättä, joten majoitimme silloisen viiden hengen perheemme anopin kanssa samaan 70 neliön mökkiin. Emme todellakaan olleet ajatelleet kaikkea ihan loppuun asti, nimittäin kun talomme Etelä-Suomessa meni kaupaksi jo muutaman kuukauden päästä muutostamme, sijoittelimme omakotitalon tavarat itsemme lisäksi tuonne mummon mökkiin.

Vaikka sopu sijaa antaa, saattaa olla, että anoppi siirtyi jossakin vaiheessa ulkoaittaan nukkumaan ja ehkäpä ihan omasta tahdostaan, kun aloimme odottaa perheenlisäystä. Riskinotto talokaupoissa kannatti ja pääsimme aloittamaan talopaketin tilauksen. Olimme katsoneet omalle talolle jo paikan ja elo parissa kuukaudessa 30 asteen pakkasissa autojen kanssa taistellessa ja ahtaissa olosuhteissa olivat siltikin vakuuttaneet meidät siitä, että todellakin jäämme loppuelämäksemme.

Ajattelimme, että jos emme pärjääkään tai muutamme mielemme, on meillä ainakin todella hieno mökki ja ainahan voimme vuokrata pikkukolmion kaupungista.

Miltä korvessa asuminen on tuntunut?

Yhtenäkään päivänä en ole tämän kahden ja puolen vuoden aikana, jona olemme asuneet täällä korvessa, katunut täällä asumista.

Meiltä on 20 km lähimpään kyläkauppaan, joka ei ole iltaisin tai viikonloppuisin auki. Kuitenkin kaupan pihassa oleva tankkauspiste on pari kertaa pelastanut minut ja autoni. Jostain syystä en vieläkään usko, että sitä polttoainemittaria on oikeasti seurattava, koska siinä vaiheessa kun merkkivalo syttyy,niin voi olla myöhäistä ehtiä seuraavalle bensa-asemalle. Kotoamme on 50 kilometriä kaupungin keskustaan, jossa on huimalle 8000:lle kaupungin asukkaalle peruspalvelut. Löytyy asiamiesposti, pankki, supermarket, terveyskeskus, kampaamo ja miehelle elintärkeät rautakauppa ja asetarvikeliike. Ouluun tuleekin sitten matkaa jo pari tuntia.

Meillä on lasten ja tavaroiden kuljettamiseen volkkarin Caravelle 1+8 paikkainen tila-auto. Mies nauroikin kyseisellä autokauppareissulla vaihtaneensa busan bussiin vaikka tiedän että hänen sydämensä itki verta, toisaalta mitä ei perheenisä tekisi perheensä eteen. Mies osti itselleen 3000 euroa maksavan Jeepin, joka tunnetaan paikallisessa autotarvikeliikkeessäkin, sillä vähintään saman verran on mennyt rahaa sen varusteluun ja korjailuun. Toisaalta, ei tuo nyt kovin kallis ollut alun perinkään, kunhan se nyt menisi seuraavasta katsastuksesta läpi;  kuulemma vieläkin näkyy hiekoitussora pohjanläpi katsoessa.

Koska meillä ei ole ulkonäköpaineita, kun en tiedä kenelle tai miksi sitä koreilisi, niin olemme ostaneet vaatteista sitä mukaa kun entiset ovat hajonneet. Eli emme vielä juuri ollenkaan. Lapset sentään kasvavat kovaa vauhtia ja saavat uusia vaatteita.  Netistä kun tilaa, niin postipoika tuo tuotteet vielä ilmaiseksi kotiovelle. Itse en tiennyt, ennen kuin naapuri vinkkasi, että kun asuu yli 5km päässä postista, niin se todellakin kuuluu heidän palveluihin. Olin varma, että olin kuullut väärin, että matka on varmaankin tuo 50 kilometriä, mutta ei. 5 km riittää. Pisteet postille, vaikka en kyllä tiedä miten sellainen toiminta kannattaa.

Kyläkoulukin on kaukana

Lapsilla on 30 kilometriä koulumatkaa, ja koulumatka kestää taksin kierrellessä pitkin syrjäseutuja jättäen lapset lopulta bussipysäkille ”ison tien” varteen ja siitä koululle karauttaen, vaivaiset 1h 20 min yhteensä. Yhteen suuntaan. Ainoa mistä lapset ovat valittaneet, on se, että he joutuvat odottamaan taxia kotipihassa yleensä sen 5 minuuttia, itse koulumatka ei ole heille ollut ongelma. He pelaavat kännykällä, tekevät läksyt, vaihtavat kuulumiset kavereiden kanssa jne, joten ilmeisesti eivät huomaa koko ajan kulua.

Toki jos pääsen itse viemään heidät kouluun, käy sekin heille, kun tarvitsee herätä tuntia tavallista myöhemmin. Eihän tuohon 30 km matkaan kuitenkaan mene kuin se 20 minuuttia. Ei siinä matkan varrella nyt kuitenkaan tarvitse mitään losseja odotella tai suoranaisesti istua ruuhkassa, hyvä jos yksikään auto tulee matkalla vastaan. Muutama poro ehkä.

Vastustuksista vahvistukseen

Tänä talvena sähköt ovat menneet ainakin kymmenkunta kertaa ja useamman kerran on kaamosajan pimeydessä lähdetty miehen kanssa raahaamaan 100 kiloista aggregaattia varastosta, että saadaan sähköt pakastimiin. Koska maallahan pitää niitä marjoja kerätä pakastimet täyteen. Ja sitten hankimme otsalamput kaikille. Teimme varustelistan miten selviämme vaikka viikon sähkökatkoksesta, ostimme säilykkeitä kaappeihin, retkikeittimen ja kanisterit täyteen polttoainetta. Liiterit täytettiin haloilla talon lämmitystä varten.

Kynttilöiden valossa romantisoidessa on niin tunnelmallista, että ihan odotan seuraavaa sähkökatkosta. Paitsi viime sähkökatkoksen aikana oli tykkylumi kaatanut matkapuhelinverkonkin, niin ei naurattanut kun tuttavamme tarvitsi ambulanssia ja puhelinyhteyden saaminen ei tahtonut onnistua. Onneksi ei käynyt pahemmin, ja ennen seuraava sähkökatkosta suunnittelimme jonkinnäköisen radiopuhelinverkon luomista naapurustoon.

Kun pakkasmittari näyttää enemmän kuin 10 astetta, pakkaan pilkkihaalarin aina autoon töihin lähtiessäni. Tänä aamuna opin myös että jäätymisenestoainetta olisi hyvä olla yksi purkki autossa, sen verran heikosti alkoi polttoaineen syöttö toimia, kun mittari näytti yli 25 astetta. Mutta ensi kerralla ei tule tuota ongelmaa, kun tämä tyttö on taas yhtä asiaa viisaampi. Ilmeisesti kaikkien tankkauspisteiden pakkaslaatuun ei kuitenkaan voi luottaa, niin täällä korvessa on oltava varasuunnitelmat olemassa.

Lampaita, kissoja ja rottia

Ensimmäisenä kesänä ostimme kaksi lammasta, koska ne nyt vaan on ihania ja varsin käteviäkin pitämään rantoja siistinä alusruohikosta, jonne ei ruohonleikkurilla pääse. Paljon on kyllä nähty vaivaa senkin jälkeen, kun on täytynyt rakentaa sadesuojaa ja aitoja. Jotain rauhoittavaa lampaiden rapsuttelussa kuitenkin on, sillä silloin tuntuu kuin aika pysähtyisi ja kaikki ympärillä oleva katoaa hetkeksi.

On sydäntä lämmittävää katsella kun lapset höpöttelevät meidän määkijöille koulutaksia odotellessaan, aivan kuin maailma olisi sittenkin hyvä paikka meille. Epäilenkin monesti että leipiä ei ”jakseta” syödä loppuun asti, kun jämät voi sitten viedä eläimille. On ne niin ihania. Tuntuu että lampaat oikein rakastaa ihmistä. Joskus ne oikein pomppivat innosta kun näkevät ihmisen lähestyvän (no joo, kauraämpärin kanssa).

Lampaiden talviasumus lumen peitossa

Ja kun ne eivät sitten päätyneetkään ensimmäisen talven tultua pataan, piti niille rakentaa oma talviasuttava mökki. Vähän samoin kävi tänä kesänä ostetuille kanoille, koska yhdeltäkään ei ole kaulaa vielä raaskittu katkaista, vaikka neljätoista kanaa ja neljä kukkoa kuluttaa säkkikaupalla ruokaa ja vanhoina kanoina munia tulee hyvin vaihdellen. Pitkän munattoman kauden jälkeen saattaa yhtäkkiä parina päivänä tulla 12 munaa ja sitten taas ei pitkään aikaan yhtään ja joudumme ostamaa munammekin kaupasta.

Mutta on ne söpöjä, niin kuin ovat kaksi kissaakin jotka muuttivat meille, vaikka mieheni on allerginen kissoille. Niitä kuitenkin tarvittiin pitämään hiiret ja rotat poissa, joita tuli kanalan mukana.  Myyjä ei kummasti omien sanojensa mukaan ollut tietoinen että mökin rakenteet olivat eristeiden sijaan täytetty rotilla. Kiven kovaan väitti että mitään rottaongelmaa ei ollut, vaikka kun mieheni kävi kanalan nostamassa peräkärryn kyytiin, putosi kyydistä jo muutama rotta siinä vaiheessa. Niin ne tulivat 200 km Pohjanmaata pitkin meidän kotipihaan.

Olemme löytäneet kotimme

Kun talomme lopulta valmistui, rakastuimme siihen palavasti. Mies ei lähtisi kotoa minnekään, ellen lupaisi vähintäänkin uutta latauslaitteistoa tai muuta yhtä pöljää vaihtokauppana kylpyläviikonlopulle. Ja tottahan se on. Kolme päivää kotoa poissa tuntuu liian pitkältä. Ikinä ei ole ollut näin ihanaa palata omaan satumaahan ja aina ihmetellä miksi edes lähdimme.

 Tätä ei voi kuvailla sanoin, eikä järjellä. Se on tunne. Se on rakkautta.

 Varataksesi ajan vastaanotolleni (myös lääkärin nettivastaanotto) soita suoraan ajanvaraukseen 044 978 60 84 ma-pe 8-18, la (su)10-16

Mikäli tykkäsit kirjoituksesta jaa se ystävillesi tai kommentoi mitä ajatuksia se herätti. Lisää meistä löydät muista blogikirjoituksista ja yrityksestämme lääkäriasema Medipudas Oy sen facebook sivuilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: