Kun lääkäri sai paniikkikohtauksen

Pahinta paniikkikohtausta en unohda koskaan.

Oli aivan tavallinen päivä, muiden samanlaisten päivien joukossa lukiolaisena. Englannin tunnilla oli minun vuoroni pitää pieni esitys jostakin harrastuksistani. En ollut erityisemmin valmistautunut, sillä kielitaitoni oli hyvä ja aiemminkin olin vetänyt nämä hommat varsin fiilispohjalta ja ex-tempore, joten ajattelin että näinhän se menisi nytkin. Menin varsin hyvillä mielin luokan eteen ja sitten sisälläni alkoi tapahtua.

Yritin aloittaa kertomistani, mutta sanoja ei tullut ulos suustani. Suu alkoi kuivua entisestään, samaan aikaan kun alkoi tuntua siltä, kuin joku olisi kaatanut jähmeää slimeä aivoihini. Yritin epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, mutta yhtään mitään ei tullut suustani ulos. Hain katseellani turvaa ystävistäni, mutta näinkin heidän kasvoillaan ilmeitä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Ilmeet olivat sekoitus aitoa hämmennystä, ihmetystä ja mikä pahinta, puhdasta sääliä.

Miltä paniikkikohtaus tuntuu?

Aloin hengittämään yhä raskaammin ja kiivaammin. Tunsin kuinka sydämeni alkoi takomaan rinnassani yhä kiihtyvämmällä tahdilla ja kurkkua alkoi kuristaa. Kasvoni lehahtivat tulipunaisiksi ja tunsin kuinka hiki alkoi valua ohimoillani. Kainalot ja kämmeneni hikistyivät sekunneissa ja kasvoni varmasti kiiltelivät luokan keinovalossa varsin mielenkiintoisesti.

Kuulin kuinka opettaja näki ahdinkoni ja hän yritti auttaa minua eteenpäin kysymällä aiheeseen sopivia kysymyksiä. Hänen puheensa kuitenkin puuroutui aivoihini saapuessaan omituiseksi sanamössöksi, niin että en ollenkaan pystynyt tajuamaan mistä hän puhui, saati että olisin kyennyt muodostamaan yhtään järkevänkuuloista lausetta tai saamaan sitä suustani pihalle. Pystyin vain seisomaan täysin liikkumatta paikallani peläten täysin irrationaalisesti sitä, että vähintäänkin pyörryn, jos liikahdan paikaltani saati, että pumppuni repeää ulos rinnasta ja kuolen siihen paikkaan.

En tiedä kauan seisoin luokan edessä tässä tilassa, mutta omassa päässä se jokatapauksessa tuntui usealta tunnilta. Muistan vain katsoneeni luokan ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä jokaiseen hengenvetoon, niinkuin ne olisivat hukkuvan viimeisiä hengenvetoja. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valumaan poskiani pitkin, päätyen suuhuni antaen minulle merkin siitä, että olin vielä elossa.

Lopulta sain kerättyä viimeiset ihmisraunioni rippeet ja pulpeteista tukea ottaen huojuin takaisin omalle paikalleni. Se, että pääsin ystäväni viereen tuntui lottovoitolta ja pääsemiseltä hetkellisen turvasatamaan, vaikka hän oli varmasti vähintäänkin yhtä ymmällään siitä, mitä oli tapahtunut. Olin käynyt itkemässä 35 lukiolaisen edessä sanomatta sanaakaan. Olisin halunnut vajota suoraan manalaan niiltä sijoiltani.

Häpeän tunne valtaa mielen

Tuolloin en vielä tiennyt, että olin saanut elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Soimasin itseäni siitä, että en ollut valmistautunut esitykseen riittävästi ja häpesin itseäni valtavasti. Häpesin näyttää naamaani koulussa loppuviikon ajan ja mökötin kotona ymmärtämättä oikeastaan miksi minulle oli käynyt näin. Olin ajatellut, että tuollaiset heikkouden merkit kuuluisivat niille luokan herkimmille ja epävarmoille ihmisille, ei minunlaisilleni jotka ovat rohkeita ja päättäväisiä.

Kävin pitkään pohdintaa itseni kanssa siitä, että antaisinko tämän lannistaa itseni ja koulutyön kokonaan, vaan lähdenkö taistelemaan tätä vastaan. Koska halusin menestyä opinnoissani, joihin kuului myös esitelmien pitoa, aloitin siitä, että valmistauduin esitelmiini todella hyvin ja huolella.

Vaikka vihasin sydämeni pohjasta jokaista kurssia, joka sisälsi esitelmiä ja mieleni valtasi ahdistus esiintymisenpelosta, ei minulla ollut aikomustakaan jättää lukiota kesken tämän takia. Asian, jota en ymmärtänyt ollenkaan.

Taistelu itseni kanssa

Ennen seuraavan esitelmän alkua biologian tunnilla, uhraten kaiken itsekunnioitukseni ja kovan pärjäävän ja menestyvän ihmisen ulkokuoreni, asetin itseni (omasta mielestäni) naurunalaiseksi ja kerroin avoimesti luokalle, että todennäköisesti menen aivan lukkoon, enkä saa mitään sanotuksi, mutta yritän nyt kumminkin.

Ajattelin, että näin minulla ei ole enää mitään menetettävää, sillä olen kertonut jo kaikille, että olen aivan surkea. Vakuuttelinkin itselleni, että kaikki mitä saan sanottua on vain plussaa. Ja omaksi hämmästyksekseni tämä taktiikka toimi ja esitys meni varsin hyvin. Toki kuulin, kuinka ääneni värisi ja vapisi, kuinka sydämeni alkoi takomaan entistä kovemmin ja käteni alkoivat hikistymään, mutta en antanut periksi!

Olin itseasiassa varsin ylpeä itsestäni, vaikka harmittelinkin sitä, että puolet unohtui sanoa ja esitykseni ulosanti vaikutti varmasti ennemminkin siltä, kuin olisin epätoivoissani edellisiltana kopioinut kodin tietokirjaston, Factan, tiivistelmiä, kuin että olisin viettänyt päiväkausia salaten kirjallisuutta ja tehden kymmeniä sivuja muistiinpanoja.

Aikuisiän tasapainoilu

Esiintymisistä en ole koskaan oppinut pitämään ja olen tehnyt sellaisen havainnon itsestäni, että mitä enemmän minulla on omia sisäisiä ristiriitoja, sen herkemmin alan pelkäämään ihmispaljoudessa tai esitelmien pitoa. Toisinaan taas, kun on olen onnistunut psyykaamaan itseni hyvin ja saavuttanut hyvän itseluottamuksen, olen onnistunut erityisen hyvin.

Todella vaikea koettelemus oli Tel Avivissa kansainvälisen infektiotautien konferenssin viimeisenä päivänä nousta lavalle ja pitää esitelmä omasta tutkimuksestani. Englanniksi tottakai. Kieltä en itsessään pelännyt, muuta varsin ikävästi koko edeltävän viikon (hyvä on, kuukauden) pyöri mielessäni tuo jo vuosikausia aiemmin saatu paniikkikohtaus. Ajattelin, että jos saisin paniikkikohtauksen esiintyessäni, asettaisin naurunalaiseksi koko tutkimukseni, mutta myös koko edustamani tutkimusosaston, laitoksen ja maanikin.

Muutamat kikkakolmoset

Opiskelin viimehetken kikkoja esiintymiseen ja kaikki ne otin käyttöön! Mikrofoni takinpielessä puhujapöntön takana vältin katsekontaktia, fokusoin katseeni yleisön päälaen yli takaseinään ja viimeisimpänä oljenkortena, kun ääneni uhkasi lähteä värjäämään, kuvittelin kaikki yleisöstäni alastomiksi! Mainitakseni muutaman näistä kymmenistä tavoista lievittää esiintymisjännitystä.

Päivittäin esiintymään tottunut opettajaäitini oli antanut vielä vinkin ennen matkalle lähtöä, että ei saa pitää kiinni puhujapöntöstä sillä käsien alkaessa tutusta, tutisee koko pönttö ja se vasta on kamalan näköistä. Kädet pidetään rauhallisesti sylissä, eikä selata papereita.

Olin myös opetellut koko esityksen asiasisällön ulkoa, sillä tiesin jo tuossa vaiheessa lääkäriopintojani, että stressitilanteissa sympaattisen hermoston virittyessä, silmän pupillit laajenevat ja katseen fokusointi esimerkiksi paperin lukemiseen, ei onnistu.

Ja tiedättekö mitä? Minä onnistuin! Riittävän huolellisella henkisellä valmistautumisella ja systemaattisella harjoittelulla, siitä luokan edessä itkeneestä tytöstä tuli maailmanluokan esiintyjä (noh, pieni Lapin lisä suotakoon)! Ja voin sanoa, että melkein aloin itkemään siinä vaiheessa kun kuulin aplodit korvissani yleisön taputtaessa! Vaan ei, en itkenyt tällä kertaa!

Jännitän edelleenkin ihmisten seurassa olemista, jos en riittävän aktiivisesti tee harjoituksia, mutta jokainen onnistunut keskustelu tai esiintyminen vie minua eteenpäin.

Lääkäriksi opiskellessani aloin ymmärtämään paniikkikohtausten taudinkuvaa, syy-seuraussuhteita ja elimistön sympaattisen hermoston toimintaa tilanteessa, jossa elimistö luulee tulleensa ulkopuolisen uhan hyökkäyksen kohteeksi.

Olen hyväksynyt sen, että paniikkikohtaukset ovat varsin luonnollinen seuraus riittävän pitkälle päässeestä jännityksestä ja vaikka siitä ei välttämättä voi parantua, voi se kanssa oppia elämään, kun vain tekee tarpeeksi töitä. Toisaalta mitä enemmän paniikille antaa valtaa, sen enemmän ne valtaavat mieltä ja kaventavat elinpiiriä ja jäät paitsi monista hyvistäkin asioista elämässä, joten niitä vastaan on vain käytävä jatkuvaa taistelua!

Aivomme ovat hyvin muokkautuvainen ja sopeutuvainen elin ja se, miten asennoidumme tiettyihin asioihin, vaikuttaa myös koko kehon fyysiseen toimintaan.

Haluan jakaa tämän hyvin henkilökohtaisen tarinan murtaakseni mielenterveysongelmien ympärillä vellovia tabuja ja rohkaistakseni ihmisiä hakemaan apua ajoissa. Yksittäiset paniikkikohtaukset ovat varsin yleisiä ja on arvioitu, että jopa joka kolmas ihminen saa yksittäisen paniikkikohtauksen jossakin vaiheessa elämäänsä.

Kohtausten toistuessa ja niiden alkaessa rajoittaa elämää, voidaan puhua paniikkihäiriöistä, johon on paljonkin apua saatavilla. Keskeisenä osana hankalaa paniikkihäiriötä on yksilö- ja ryhmäterapiat, joiden tarkoituksena on lievittää ennakkopelkoa kohtauksista, opetella hillitsemään kohtausten voimakkuutta ja poisoppia elämää rajoittavasta välttämiskäyttäytymisestä. Tarvittaessa lääkehoitoa käytetään terapian tukena, sillä nykyisin tiedetään, että paniikkihäiriössä on kyse aivojen hermovälittäjäaineiden toimintojen muutoksista, joiden taustalla on moninaisia mm. perinnöllisiä ja psykologisia syitä.

Näistä elämää rajoittavista ja suurta ahdistusta aiheuttavista tiloista puhutaan aivan liian vähän, jolloin ihmiset eivät uskalla niistä keskustella leimaamisen pelossa. Ajattelen, jos minäkin uskallan puhua itseäni vaivaasta jännityksestä, uskaltavat potilaatkin ottaa sen puheeksi vastaanotollani. Haluan auttaa ihmisiä voimaan paremmin!

Mikäli haluat jatkossakin lukea kirjoituksiani, muista tilata se sivun alalaidasta sähköpostiisi!

Lisää minusta mm. Miksi ihmeessä muutimme maalle ja Salaisuuteni työn ja perheen yhteensovittamiseen.

5 thoughts on “Kun lääkäri sai paniikkikohtauksen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: